Hakutreenit ovat taas alkaneet talvitauon jälkeen. Syksyllä Alma huiteli innoissaan pitkin pusikkoja "ukkojen" eli piiloutuneiden maalimiesten perässä. Yllätys oli suuri, kun kevään parissa ensimmäisissä harjoituksissa koira ei mennytkään ukon luokse vaan jäi pupu pöksyssä räksyttämään kauemmaksi. Ihminen ehti jo järkyttyä, että näinkö pelastuskoirakon ura tyssää jo alkumetreille :O

Onneksi vamma vaikuttaa olevan ohimenevää sorttia ja liittynee nuoruuden kuohuihin ja hormonimyrskyihin. Sopivasti harjoituksia helpottamalla ja motivointia tehostamalla Alma säntää taas ukon perään kuin ammus. Ihmisellä on edessään elämänmittainen koulu koiran viettien herättelemisessä ja säätelemisessä niin että treenaaminen olisi kummallekin mahdollisimman motivoivaa, johdonmukaista ja palkitsevaa. Alma on siinä mielessä kiitollinen koulutettava että se innostuu helposti monenlaisista virikkeistä: palloista, purupatukasta, kepeistä ja tietenkin nameista. Jäljestämisestä se tykkää niin paljon että jo työ itsessään on palkka.

Onneksi lauma harjoitteli luonnossa kulkemista jo ensimmäisistä yhteisistä päivistään alkaen. Metsä hajuineen, äänineen ja kiipeilytelineineen on Almasta maailman paras paikka (no, ehkä ruokakupin ja sängyn jalkopään kanssa jaetulla ykkössijalla). Siellä voi urbaanikoirakin vetää ensin kunnon aerobisen sarjan ja ottaa sen päälle muta- ja sammalkylpyjä. Jos oikein lykästää, niin Ihminen ei löydä huolella maastoutunutta koiraa eikä metsästä tarvitse lähteä ollenkaan pois.